Surkeena sumussa

Surkeus käy läpi. On äärimmäisen paha olla.

Koulunkäynti menee päin kettua, minkäs teet kun ei jaksa keskittyä saati muista asiaa kahta sekuntia pidempään. Luokassa istuessa sitä miettii, miksi kaikki muut jaksavat innostua aina näistä tehtävistä ja muutenkin. Itse kiljun riemusta (no en siis kilju, vaan olen edes vähän tyytyväinen) kun saan itseni kouluun asti.. Masentavaa. Mitä mä edes teen tuolla tässä kunnossa?

Yksinäisyys. Tuntuu kuin olisin täysin yksin, vaikken edes olisi. Yksinäisyyden tunne on äärimmäisen ahdistava ja surullinen. En voi sille mitään, mutta tuntuu kuin moni ystävä ei enää välitä. Ihan sama, en mäkään välitä, kaikki on yhdentekevää. Mullahan on lääkitys ja kaikkea, eikös kaiken siis edelleenkin pitäisi olla hyvin.

Olen kuin toisessa maailmassa. Vähänkin vieraammat ihmiset tuntuvat ihan kun ne olis jossain verhon takana vaanimassa, osoittelemassa sormella. Niillä on hauskaa kun ne saa tuntea paremmuutta itsessään ja morkata mua kun olen tämmönen sekava surkimus. Ne ei näe sitä pahaa oloa. Osaan vielä edes jotenkin peittää oikean mielialani, vituttaa vaan kun se mitä näytän ulospäin ei aina ole aitoa. Ei mua naurata, ennemmin itkisin. Jos siis pystyisin. Muttako on liian turta tekemään edes sitä.

Tahdon vain.. Niin. Anteeksi, että edes annan sen olla vaihtoehto. Muttajoo, aikas sama, sillä mulla on lupaus jota en aio rikkoa.

Blaah, taidan mennä täältä koululta kotiin. Pitäisi tehdä sitä ja pitäisi tehdä tätä. Pitäisi on julma sana, niin helppo todeta että pitäisi jotain. Kuinka usein sitä kuitenkaan jaksaa mitään? :/

Pitäisipitäisipitäisi, teen kuitenkin sen huonomman vaihtoehdon mukaan. Tuhma.

Huomenna pöpilään sen tädin luo, ei tahdo.